Voisimmeko keskustella kunniaväkivallasta ja rooleista?

Luin Suomen Kuvalehdestä (SK34/27.8.2021) artikkelia ”Häpeän äärellä”, jossa vanhempi konstaapeli Kristiina Komulaista haastatellaan ns. rinnakkaisyhteiskunnista ja niissä ilmeentyvästä kunniaan liittyvästä väkivallasta. Artikkeli toteaa: ”Rinnakkaisyhteiskunnat voivat olla etnisiä, uskonnollisia tai rikostaustaisia yhteisöjä.” Komulainen itse kertoo: ”Olin Jehovan todistajissa 20 vuotta, joten on helppo ymmärtää näiden yhteisöjen mekanismeja. Olen vasta työni kautta tajunnut olleeni itsekin kunniaväkivallan uhri.”

Mutta tämän kirjoituksen kirvoitti oikeastaan yksi lause artikkelissa. Hän kertoo keskustelustaan väkivaltarikoksia tehneen miehen kanssa ja toteaa keskustelun johtaneen henkisen padon murtumiseen: ”Isolle miehelle tuli itku. Pitkään puhuttiin, kuinka häpeissään ja loukattu hän oli, kun vaimo haluaa erota.”

Komulainen tuntuu tosi avarakatseiselta persoonalta, ja kuitenkin hänkin odottaa tiettyä käytöstä ”isolta mieheltä”. Kuinka syvällä meissä onkaan rooliajattelu. Tajusin artikkelia lukiessani, että en ainakaan itse halua olla ”iso mies”. Haluan olla ihminen. Voisimmekohan ottaa tämän keskusteluteemaksi jossain Katsomukset ja elämä -keskustelupiirimme tapaamisessa? Vuodatan alle hieman lisää ajatuksia rooleista 😊 .

Olemme saamassa ensimmäisen Sateenkaarimessun Klaukkalan kirkkoon 24.10.2021 ja minullakin on ilo olla vapaaehtoisena mukana järjestelyissä. Koska parisuhdekeskustelu on kirkollekin hyvin ajankohtaista, on ehkä parisuhde otollinen paikka tarkastella rooliajatteluamme.

Suhde toiseen olentoon lienee parisuhde vain silloin, kun kyseessä on kaksi ihmistä. Tiedän kokemuksesta, kuinka läheinen suhde voi olla myös lemmikkiin, esimerkiksi koiraan. Mutta jos rakkauden määritelmäksi otetaan M. Scott Peckin ajatus ”Rakkaus on mielestäni tahtoa avartaa itseään oman ja muiden henkisen kasvun ravitsemiseksi.” (M. Scott Peck: Rakkauden psykologia, 2012), vaatii tämä kahta ihmistä – ja ehkä vielä muutaman vuoden ajanjaksoa, jossa hurjin hormonihuuru ehtii hälvetä ja pääsee tutustumaan pariinsa paremmin.

Olemme pitkään roolittaneet parisuhteen ”miehen” ja ”naisen” väliseksi, mutta kyse lienee aina ollut kahdesta ihmisestä, jotka ovat todenneet viihtyvänsä yhdessä. Varmaan useimpiin parisuhteisiin liittyy jollain tavalla seksuaalisen mielihyvän saaminen ja jakaminen, koskapa tämä ilon mahdollisuus on meille annettu. Mutta varmaan poikkeuksiakin on. Luin esimerkiki munkista ja nunnasta, jotka olivat kymmeniä vuosia parisuhteessa, mutta kunnioittivat omaa selibaattinäkemystään. Ja toisaalta psyykkiset tai fyysiset ominaisuudet voinevat olla myös tällaisen tilanteen taustalla.

Osa parisuhteissa olevista henkilöistä on halunnut saada lapsia mukaan suhteeseen. Menetelmiä on aina ollut useita: osalla tämä onnistuu seksuaalisen kanssakäymisen seurauksena, osa on adoptoinut lapsen tai päätynyt vanhemmuuteen jotain muuta kautta. Käsittääkseni kaikki yhtä luonnollisia tapoja vanhemmuuteen.

Mutta Peckin ajatus rakkaudesta ei välttämättä kaipaa lapsia perheeseen. Sen mukaan parisuhde keskittyy omaan ja kumppanin henkiseen kasvuun. Parisuhde voi auttaa ymmärtämään omaa osaa tässä kokemassamme todellisuudessa. Se voi tuottaa iloa ja rauhaa sekä parisuhteessa oleville, että parhaimmillaan säteilee tätä iloa muihinkin ihmisiin.

Tähän ei ymmärtääkseni rooleja kaivata. Ei ”ison miehen” roolia, eikä muitakaan. Fyysiset ominaisuutemme määrittävät jotkut asiat, mutta eikö parisuhteessa ole kaksi ihmistä, jotka voivat keskenään valita tavat, joilla parisuhde parhaiten kukoistaa – tietysti yhteiskunnan asettamien lakien puittessa. Tosin nekin saattavat laahata jäljessä, kuten homosuhteiden dekriminalisointi osoittaa.

Miten sitten käyttäydyn, jos joku poikkeaa yhteisöni odottamasta roolista? Kuten Suomen Kuvalehden artikkelikin toteaa, pahimmillaan esille voi nousta henkinen tai fyysinen väkivalta.

Rooliajattelu ja sen muuttuminen on monella tavalla Suomessakin ajankohtainen. Voisiko tämä olla aihe jollekin kevään 2022 tapaamisellemme?

Alkusyksyisin terveisin,
Pertti

Julkaissut Pertti

Olen syntynyt 1957 ja asun Klaukkalassa. Perheessä on vaimo, kaksi aikuista lasta ja hauveli. Olen valmistunut Jyväskylän yliopistosta pääaineenani fysiikka. Eksyin sitten liike-elämään ja olen jo pitkään työskennellyt tietotekniikan ja tietoturvan parissa. Filosofia ja syvällisemmät ajatukset ovat kiinnostaneet 80-luvulta alkaen. Ne johtivat minut myös vapaamuuraripolulle ja sen rinnalla vapaaehtoistyöhön nuorten parissa seurakunnan Saapas-toiminnassa sekä taisteluun ikääntyvien yksinäisyyttä vastaan HelsinkiMission tukihenkilönä. Nurmijärven seurakunnassa minulla on ollut ilo palvella vapaaehtoisena erityisesti musiikin osalta 2012 alkaen. Pertti Eskelinen

Kommentoi blogia tässä

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: