Ortodoksisuudesta – ajatuksia tapaamisen 20.9.2022 jälkeen

Kun 20.9.2022 kuulimme alustuksen ortodoksisuudesta ja keskustelimme siitä, oli meillä tupa viimeistä istuinpaikkaa myöten täynnä – aivan uskomaton tilanne Katsomukset ja elämä -keskustelupiirissä. 😊 Tästä kiitos Isä Mikaelille sekä järjestämisessä mukana olleelle tiimille. Ja ennen kaikkea kiitos osallistujille kiinnostuksesta ja aktiivisesta keskustelusta. Kävimme ensin kauniissa Pyhän Nektarioksen kirkossa, jossa Isä Mikael (Mikael Sundkvist) avasi hieman ortodoksisuuden käytäntöjä ja piti meille hartauden. Sitten siirryimme Klaukkalan kirkolle, jossa kuulimme paljon mielenkiintoista koko kristillisen kirkon historiasta ja jakautumisesta erilaisiin kirkkokuntiin sekä ortodoksisesta näkemyksestä. Tästä alla lisää.

Historiaa

Kreikan kieli on Uuden Testamentin alkuperäinen kieli ja kristillisen kirkon perinne jatkuikin keskeytymättömänä kreikankielisessä Bysantissa aina vuoteen 1453 asti, jolloin turkkilaiset valtasivat Konstantinopolin (nykyisen Istanbulin alueella) ja syöksivät Rooman keisarin vallasta (Länsi-Rooman keisarihan oli kukistunut jo 400-luvulla).

Kirkkoon oli muodostunut viisi tärkeintä patriarkaattia (Rooma, Konstantinopoli, Alexandria, Antiokia ja Jerusalem), jotka päättivät yhteisesti opillisista asioista. 400-luvulta lähtien alkoi tulla opillisia ristiriitoja erityisesti Jeesuksen olemuksesta, ja syntyi itsenäisiä kirkkoja (Armenian, Etiopian ja Syyrian kirkot sekä Egyptin koptikirkko).

Rooman patriarkaatin johtaja (paavi) halusi Roomalle määräävän aseman kristikunnassa. Kun läntisissä kirkoissa otettiin uskontunnustuksen kohtaan ”Pyhä Henki lähtee Isästä” käyttöön ns. filiogue-lisäys (”ja Pojasta”), eivät itäiset neljä patriarkaattia tätä hyväksyneet. Ehtoollisyhteys katkesi itäisten ja läntisten kirkkojen välillä ja osapuolet julistivat toisensa kirkonkiroukseen 1054. Tähän liittyi myös paljon paavin ja Konstantinopolin välistä valtapolitiikkaa.

Oikeastaan vasta 1500-luvun reformaatio sai katolisen kirkon kiinnittämään huomiota omaan tunnustukseen ja tässä yhteydessä alettiin myös laajemmin puhua idän kirkoista ortodoksisina kirkkoina (ortodoksi-sana tulee kreikan sanoista orthos+doksa: ’oikea’ ja ’katsomus’. Sanaa käytetään myös muiden uskontojen osalta – esim. ortodoksijuutalaisuus.)

Nykytilanne

Nykyään maailmassa on (hieman laskentatavasta riippuen) 14 autokefaalista (itsenäistä) ortodoksista kirkkokuntaa tai patriarkaattia (sekä kaksi hieman pienemmän itsenäisyyden omaavaa autonomista kirkkokuntaa, joista toinen on Konstantinopolin patriarkaatin alaisuudessa toimiva Suomen ortodoksinen kirkko). Isä Mikael osasi taustoittaa todella mielenkiintoisesti esimerkiksi Ukrainan kirkon ja Venäjän kirkon välistä ristiriitaa – tästä linkistä aukeaa kattavampi viisisivuinen muistio, johon on kirjattu yksityiskohtia.

Vaikka ehtoollisyhteyttä ei vielä Suomen evankelis-luterilaisen ja ortodoksisen kirkon välillä ole, on nykyinen ekumenian vuosisata tuonut lämpimän yhteyden kirkkojen välille. (”Suomen ortodoksinen kirkko on maailman luterilaisin, ja Suomen luterilainen kirkko on maailman ortodoksisin”). Seuraavassa on ote evl.fi sivustolta:

Ortodoksisuuden hengellistä sisältöä

Lähtökohta on, että Jumala saa kaiken aikaiseksi, mutta ihmisellä on vapaa tahto – hän on vastuussa omasta tekemisestään. Jumala ja ihminen ovat yhtä Kristuksessa. Ihminen voi pyrkiä pääsemään kokemuksessa Kristuksen yhteyteen. Tämä on elämänaikainen prosessi, jossa voidaan päästä yhä pidemmälle. Tätä on yksilön kilvoittelu. Kilvoittelijan haasteena on: Miten voin ottaa vastaan Jumalan armon? (Huom: On äärimmäisen vaikeaa puristaa kahdentuhannen vuoden perintöä muutamaan riviin – tässä on kuitenkin yritetty. 😉)

Keskustelua

Keskusteltiin esimerkiksi kilvoittelusta ja munkeista. Munkkien elämäntavassa Jumalan yhteyden tavoittamiseksi pyritään ensin askeettisella elämällä ja rukouksella pääsemään irti nautinnonhalusta, rahanhimosta ja kunnianhimosta. Tällaiset Jumalan yhteyteen pyrkineet/pyrkivät munkit ovat ortodoksisen kirkon ”sankareita”, jotka ovat käyttäneet koko elämänsä kilvoitukseen. Luostariliike alkoi 300-luvulla, jolloin valtio alkoi puuttua kirkon toimintaan ja omakohtaista Jumala-kokemusta etsineet henkilöt vetäytyivät erilleen maailmasta.

Keskusteltiin myös reformaatiosta ja Lutherin näkemyksestä vanhurskauttamisopista. Tämähän pakotti myös läntisen kirkon palaamaan tarkastelemaan omaa oppiansa perinteisten käytäntöjen ohella – ja näin lähemmäs itäisen kirkon pohtivaa lähtökohtaa.

Hyvää vastausta ei tuntunut löytyvän kysymykseen siitä, eikö evankelis-luterilaisen kirkon piirissäkin voi yhtä hyvin kilvoitella omakohtaisen Jumala-kokemuksen eteen osin ortodoksien opein. Voiko eri käytännöistä ottaa rusinat pullasta? Kysehän on joka tapauksessa kunkin ihmisen omakohtaisesta etsimisestä.

Lopuksi

Kuten edellä mainitun muistion pituudestakin jo näkee, oli aihe ainakin itselleni erittäin mielenkiintoinen. Olen todella kiitollinen mahdollisuudesta olla mukana.